7.2.11

Suru on sanaton



                              Niin totta viimekädessä
                              että suru on sanaton.
                              Surusta voi olla lyhyt matka iloon ja päinvastoin
                              ja vaikka surusta kuinka paljon saisikin puhua,
                              jossain vaiheessa ja aina välillä,
                              myös lopulta suru on sanaton.

          Surusta voi tehdä myös asuintalon itselle,
          mikä ei kuitenkaan ole milloinkaan se paras vaihtoehto.
          Surun ns. uhriksi on helppo päästä,
          joskin ihminen on sellainen,
          että hän yrittää keksiä keinoja elää surunsa kanssa,
          mikä lieneekin elämänhalun kannalta hyvä keino.
         

8 kommenttia:

AnnaY kirjoitti...

Muistan Purjehtijan jälkeen, miten rakensin surusta talon. Tein sen hyvin vankaksi, linnoittauduin sisälle ja vaikenin.
Onneksi opin uudelleen puhumaan ja kun olin puhunut tapahtuneesta tarpeeksi monta kertaa, tajusin yht´äkkiä, että olen kertonut sen jo.
Pääsin taas ulos ja aloin puhua muista asioista.

Ripranie kirjoitti...

Kiitos Anna, tuot hyvin esiin sen, että tarvitsemme kukin oman aikamme ja tapamme sekä surun lähi- että kaukotyöskentelyssä. Aika on ihme taika, se tekee kuin tekeekin tehtävänsä ja hyvä niin, ihmisen omien käsittelykeinojen kera.

aikatherine kirjoitti...

niin tekee ripraine aika parantaa isotkin haavat. suru on tunne joka täytyy työstää hiljaa pois.Joa se jatkuu liian kauan se muuttuu itsesääliksi. Huomasin omassa elämässä lopulta, että hei, nyt loppu parku, itseäni vain sääliskelen. Ja niin se lähti ja on hyvä nyt olla. Päivä kerrallaan tietysti.

Mustaleski kirjoitti...

Rakkautta ja valoa elämääsi Rip.. niin tyhmää kun se onkin usein sanotaan elämän kantavan, vaikka joskus se on ihan päin vastoin, me kannamme elämää?

Olin niin tyhmä, että vaikka ajattelin että tämä suru on sanaton, en voinut tai osannut olla.. Mitä se kenellekään kuuluu jos elämä vähän koulaa, nyt olen kerännyt ylpeyteni rippeet, mutta jatkaminen on yhtä kompurointia ja helvettiä edelleenkin:)

Ripsis kirjoitti...

Niin totta Aikku, surua pitää työstää tavalla tai toisella ja ajan myötä. Lähtevätkö kaikki surut, tuskin, mutta haalistuvat ainakin. Eikö surun käsittelyssä ole mukana oikeutettuakin itsesääliä, vaikka se mielletäänkin negatiiviseksi sanaksi. Sanattomalla surulla tarkoitan lähinnä sitä, että suru kuitenkin aina jää ihmiseen mutta sen kanssa opitaan elämään ja voimakkaimmillaan se on erittäin kipeässä surussa. Kiitos Aikku.

Ripsis kirjoitti...

Mustis, surussahan me juuri usein kannamme elämää ja vasta myöhemmin elämä kantaa. Eteneminen kipeästä surusta ei todellakaan ole helppoa, vaan juuri tuota, mitä komsusi lopussa kirjoitat.

Kiitti ajatuksistasi ja se suuri suru on aina kipein, vaikka en halunnutkaan tässä käyttää "suurin suru on sanaton", etten siinä jaottelisi surua.

aikatherine kirjoitti...

Ripsis, on monenlaista surua, suurta ja pientä sekä siltä väliltä, silti vain aika ja asian käsittely auttaa, näin kommenhteissa on vaikea arvata mimkä laatuinen suru on, rakkaan ihmisen menetys on suuri suru, niin on sairaudetkin. Sinulla on kyky analysoida ja ajatella, jos on jotain tuoretta otan osaa ja toivotan voimia, kannetaan elämmää kyllä..miten se nyt olikaan , kun kuljin erämaassa ja vierellä oli kahdet jäljet kun enkeli kulki kanssani kun yhtäkkiä oli jäljellä vain yhdet kysyin, miksi hylkäsit minut? Ja enkeli vastasi: - Ei en hyljännyt , sillä silloin minä kannoin sinua.

Ripsis kirjoitti...

Kiitos Aikku. Sanasi lämmittävät mieltäni ja kun emme itse jaksa meitä kannetaan, kuten enkeli sanoi.
Voimia Sinullekin päiviisi.